On taas sadepäivä, taivas itkee ja niin itken minäkin. Ja kuitenkin raikas sade puhdistaa ilman ja pölyisen kotitien. Puhdistaakohan minun kyyneleeni sydämessäni olevan pimeyden? Tuleekohan pimeyden jälkeen valoisampaa?

“Tuntuu, kuin kuolema asustaisi minussa jo, niin kuin luonnossa pitkälle edennyt syksy. Hangoittelen kaikkea vastaan ja hytisen kauhusta.”

Opettelen sietämään virtsakatetriani. Se fuskaa, tuottaa istuessa suunnatonta kipua ja kuljen vaipat märkänä, kuin kaksivuotias lapsi, joka haluaisi päästä vaipoista jo eroon. Yölliset märät heräämiset, kun katetrista on tullut ylivuotoa! Odotan toimenpidettä, josta ehkä saattaa olla apua.

Miten tähän kaikkeen olisi voinut etukäteen varautua?

Ei kai mitenkään.

Minulle sanotaan: “Tee vain sellaisia asioita, joista nautit. Pieniä kivoja juttuja, nauti sadepisaroista, sateenkaaresta, lumpeenkukista, metsäpoluista jne.” Tietysti nautin niistäkin. Se ei vain nyt riitä, vaikka hymyilen ja nyökyttelen.

Haluan matkustella, iloita kauniista vaatteista, enkä säkeistä, jotka piilottavat virtsakatetriletkut vatsan ja reiden ympärille. Vaatteiden alla näytän ihmispommilta. Toimintakyvyn romahtaminen ja vaikeat oireet masentavat jossakin vaiheessa ihan varmasti. Ja mieli muuttuu äärimmäisen herkkätuntoiseksi kaikelle kohtelulle.

Kuulin mielenkiintoisen ohjeen; 1:3, jokaista negatiivista ajatusta kohden ihmisen olisi syytä ajatella kolme positiivista ajatusta. Näin siksi, että kielteisten ajatusten vaikutus on paljon vahvempi kuin myönteisten.

Pyyhin kyyneleeni ja toivotan sinulle rakas Sisko iloa, valoa ja rakkautta.

Äiti