Olin suunnitellut, että kirjoitan ensimmäisen tekstini onnesta. Olin jo kirjoittanut paperille valmiiksi asioita, joista olen kiitollinen.

Sitten heräsin tähän aamuun, eikä äiti vastannutkaan aamukahvipöydästä laittamaani tekstiviestiin. Koetin soittaa aamupäivällä ja ruokatunnilla, turhaan. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä ahdistuneempi olin. Iltapäivällä sairaanhoitaja soitti minulle, samalla hetkellä pala nousi kurkkuun. Luojalle kiitos, hän oli tavoittanut äidin. Tosin huonokuntoisena. Illalla ambulanssi vei äidin ensiapuun.

Olen 34-vuotias nainen, kannan BRCA1-geenivirhettä ja olen sairastanut rintasyövän v. 2016. Äitini on 58-vuotias syöpäkroonikko, hän kantaa samaa geenivirhettä. Meidän molempien elämä kääntyi ylösalaisin alkuvuodesta 2013, kun äiti sai ensimmäisen diagnoosinsa. Siitä lähtien olemme kulkeneet tätä matkaa, jolle kukaan ei halua. Viime vuonna istuttiin samaan aikaan sytostaattitipassa, minä Meilahdessa ja äiti Kotkassa. Nyt minä olen palannut työelämään, äidin hoidot jatkuu.

Eilen istuin äidin sängyn päädyssä ja seurasin hiljaa äidin olemusta. Mietin sitä, kuinka vuodet ovat muuttaneet häntä pohdiskelevaksi ja jotenkin pienemmäksi. Huomaan eläväni kvartaaleissa. Ajattelen, että “Voi, kun äidin kunto olisi hyvä joulukuussa. Tehtäisiin vielä se yhteinen jouluretki Prahaan.” Haluan uskoa siihen, että me vielä istutaan lämpimät glögilasit käsissä Prahan joulumarkkinoilla ja syödään herkkuja.

Tytär

Kuva: Sonia Pihlajamäki Lumo Photography