Keltanokan viimeinen sytostaattitiputus 6/6 on nyt ohi. Voisin antaa itselleni fyysisestä suoriutumisesta arvosanaksi 8+ . Dokessa oli pahinta aina parin päivän kestävät väsymysputket, särkyjen suhteen pääsin aika vähällä. Ensimmäisessä CEFissä taas pöntön halailu tuli täysin yllätyksenä (pitkävaikutteisesta pahoinvoinvointilääkkeestä huolimatta), seuraavat olivatkin sitten jo helpommat selvitä. Ennen sairastumistani rintasyöpään usein vatsataudin tai pahoinvoinnin pyörteissä ajattelin, että en ikinä selviäisi nimenomaan sytostaattihoidoista hengissä, jos sellaisiin joutuisin. Toisin näköjään kävi. Yksi pahimmista peloista on nyt kohdattu silmästä silmään.

Olen kovasti miettinyt viime päivinä elämän tarkoitusta, koska sitä on helppo tehdä myös makuuasennossa. Ihmiset joutuvat käymään läpi todella rankkoja asioita elämässä. Joku sairastuu vakavasti, toisen lapsi kuolee täysin yllättäen, joku joutuu vaaralliseen onnettomuuteen – näitä riittää loputtomiin. Elämä on epäreilu ja arvaamaton. Ja maailma ajoittain hullu.

Tietysti tuskan maksimoinnin tavoittelussa ja sytosynkistelyjen jälkimainingeissa, olen sitten vielä katsonut useammankin jakson Yle Areenan Tuhkimotarinoista ja hämmästellyt entistä enemmän ihmislajin henkistä kuormankantokykyä. Mikä ihmeen voima saa meidät jaksamaan ja jatkamaan elämäämme syvän surun ja kärsimyksenkin keskellä aina huomiseen?

Itse pystyn ajoittain saamaan kiinni ajatuksesta, että toiset ihmiset, kanssakulkijat, auttavat jaksamaan arkea eteenpäin. Ihmisten hyvyys, ne pienet rakkauden teot, kauniiden sanojen voima, halaus ja kosketus, ohimenevä kohtaaminen tuntemattoman ihmisen kanssa. Se, että olemme kaikki ihmisiä, joihin sattuu, mutta joiden pitää silti jatkaa elämää ja selvitä huomiseen.

Samana päivänä kun sain tietää rintasyöpädiagnoosini huhtikuisena aamupäivänä, menimme pienen tyttäreni kanssa syömään sushia iltapäivällä. Tutulle tarjoilijalle sanoin, että sama annos kuin yleensä, mutta nyt ilman viinilasia, sillä sain juuri tietää sairastuneeni rintasyöpään (se vain pulpahti suustani, koska olin niin shokkitilassa). Tarjoilija halasi välittömästi minua. Kun olimme syöneet annoksemme, pyysin laskua. Laskun sijaan sama tarjoilija tulikin sanomaan, että ruoka ei tällä kertaa maksa mitään ja tässä on vielä lahjakortti, kun olet parantunut, niin tulet herkuttelemaan viinin kera.

Itkuhan siinä tuli ja viereisessä pöydässäkin taidettiin ihmetellen katsella, mitä oikein tapahtuu – ihan uskomaton ele naiselta. Tyttäreni kysyi vierestä, miksi sinä äiti taas itket? Sitten piti selitellä, että tällä kertaa liikutuksesta, ilosta. Vieraan ihmisen empatiakyvystä ja suurisydämisyydestä juuri oikeana päivänä ja hetkenä. Tulen muistamaan tapahtuman ikuisesti!

Muistetaan sanoa kauniita sanoja, kehua, olla läsnä ja koskettaa.