Kroonikon elämää on takana pian puolitoista vuotta. Tilastojen mukaan odotettu elinaika levinneen rintasyövän kanssa on noin kolme vuotta! Huomaan, että alkaa tulla ”reippausväsy”. Taas mentiin saman kaavan mukaan superreippaana diagnoosin saatuani, oi kun elämä oli (ja on) ihanaa, mutta kesällä alkoi kuuppa kaatumaan. Olen painanut palkkatyötäni sata lasissa keväästä asti. Rakastan työtäni, työssä kokemiani onnistumisen tunteita ja yli kymmenessä vuodessa työyhteisöstä on tullut minulle myös tärkeä tukipilari. Kuntoni ei kroonikkona ole sama kuin aikaisemmin, kivut lisäätyvät koko ajan, kunto laskee. Sitä on vaan pirun vaikea myöntää itselleen ja hyväksyä se. Kesä meni töiden parissa sekä minulla että miehelläni. Yrittäjämieheni kanssa ei lopulta onnistuttu pitämään yhteistä kesälomaa muutamaa päivää pidempään. Vauhti kiihtyi niin kovaksi, että pikkubreikki oli pakko ottaa. Hetken mielijohteesta varasin perheelle viikon aurinkomatkan Kreetalle 😊 Lapsi on jo tokaluokkainen eli rehtorille jouduin vilauttamaan S-etukorttia loman saamiseksi. Hyvin näyttää toimivan myös koulumaailmassa tuo kortti 😊

Loma oli i-h-a-n-a! Onnistuin irtaantumaan kokonaan työstäni ja olimme aidosti perheenä läsnä toisillemme viikon ajan. Hotelli oli meille tähän tarkoitukseen juuri täydellinen perheparatiisi uima-altaineen ja omine uimarantoineen. Lapsi ja mies rakastavat uimista ja vedessä peuhaamista yhdessä! Tuntui, että pitkästä aikaa meillä oli aikaa jutella yhdessä perheenä muustakin kuin arjen menoista ja askareista. Sydäntä lämmitti, kun lapsi sanoi useampana iltana ”Tämä on ollut ihan mahtava päivä!” Lapsi nautti silmin nähden vanhempien täydestä huomiosta eikä näyttänyt kavereitaan juurikaan kaipaavan. Lomakohteesta mieleen jäi erityisesti suloiset vuoristokylät ja uskomattoman upeat laguunirannat. Tällä reissulla kuitenkin lomakohteesta voiton vei lomaseura.

Itseäni jännitti kovasti etukäteen vähän pidempi lento ja kohteessa odottava helle. Työkseni lennän jonkin verran, mutta pääasiassa alle kolmen tunnin lentoja. Veritulpan kokeneena ja keuhkosairaana lentäminen ei ole kovin nautinnollista. Jatkuva verenohennuslääkitys pitää tulpan loitolla, mutta puristuksen tunne keuhkoissa korostuu lentokoneessa. Kesällä en saanut lääkäriltä lentolupaa, kun keuhkoissa näkyi keuhkoinfarktiepäily, joka kuitenkin myöhemmin tulkittiin tulehdusperäiseksi… Tälle reissulle lähdettiinkin ilman lääkärinlupia luottaen omiin tuntemuksiin. Lentojen viimeisen tunnin aikana olin jo melko kalpea ja hiljainen, mutta kipu oli vielä siedettävällä tasolla. Kreikassa tuo läpi vuorokauden kestävä lämpö teki hyvää nivelille, luille ja lihaksille. Kaikki kivut katosivat nopeasti! Ainoastaan keuhkojen puristus ja hengenahdistus korostuivat lämpimässä ilmastossa. Nyt Suomen koleaan syksyyn palatessani selkä ja nivelet huutavat kivusta, liikkuminen on kankeaa ja Panadolista on tullut taas päivittäinen ystäväni. Toisaalta, hengitys kulkee kotona paremmin. Molempi parempi.

Olemme perheenä matkustelleet paljon. Lapsen kanssa matkustamisen olemme kokeneet aina helpoksi ja vaivattomaksi. Olen koko kroonikkoaikani elänyt kolmen kuukauden jaksoissa kontrollista seuraavaan ja matkat on järjestetty nopealla aikataululla hoitojen ja voinnin salliessa. Nyt kuitenkin aivan yllättäen olen hieman onnistunut päästämään irti tuosta ajattelutavasta ja uskaltanut taas unelmoida! Täytän ensi talvena 40 vuotta ja unelmoin perheen yhteisestä New Yorkin matkasta. New York on minun ja mieheni lempparilomakohde, mutta emme ole vielä kaupunkia lapsellemme esitelleet. Unelmoin myös Espanjan matkasta ensi kesälle, koska saatiin hääkutsu au-pair tyttöni häihin ❤ Espanjassa neljä vuotta asuneena, on maa minulle erityisen rakas. Ennen syöpää mottoni oli haasteita kohdatessani ”ei tämä tapa”, nyt ajattelen, että ihan sama mihin ja missä sitä kuolee, kun kuolee kuitenkin joku kaunis päivä. Ja ei, se päivä ei ole vielä tänään eikä huomennakaan 😉

Paljon kipuilin viime vuonna lapsen kasvua isoksi hänen ollessaan ekaluokkalainen. Hyppäys päiväkodista kouluun oli omalla kohdallani niin valtava! Yhtäkkiä päiväkodista tuttua turvaverkkoa ei enää ollutkaan ja lapsi lähti ovesta yksin isoon maailmaan! Nyt tokaluokkalaisen kanssa matkustaessani tajusin kuinka onnellinen olen saadessani kokea lapsen kasvun isoksi pojaksi ❤ Pakahdun onnesta tuon pienen (ison) ihmisen kanssa! Iltaisin ihailimme terassilta auringonlaskuja ja pimenevää tähtitaivasta. Pohjantähteä etsiessäni lapsen pyynnöstä näin tähdenlennon! Ei ole vaikea arvata mitä toivoin. Toinen toivomisen mahdollisuus tuli eräänä iltana iltapalalla, kun sanoimme lapsen kanssa samaan aikaan tietyn asian. Lapsi kysyi: ”Mitä äiti toivoit?” Vastasin, että toivon kokevani ihmeparantumisen ja saavani olla kanssasi mahdollisimman pitkään. Odotin silmät kiiluen lapsen vastausta, mitä sinä toivoit? ”No maailmanrauhaa tietty.” Ei tässä sitten muuta, maailmanrauhaa vaan Siskot!