Tämän vuoden huhtikuussa lävähti rintasyöpädiagnoosi eteeni kirkkaalta taivaalta 41-vuotiaana. Ensimmäisen shokkipäivän, itkujen ja valvotun yön jälkeen keräsin itseni yllättävän nopeasti kasaan (jälkeenpäin ajateltuna ehkä liiankin nopeasti). Keskityin hyviin ja postiviisiin puoliin tässä sairastumisessa ja ylivoimaisesti eniten iloitsin siitä, että saan jäädä töistä sairauslomalle painavasta syystä ja ilman tunnollisen ihmisen syyllisyyttä. Olin ollut tosi pitkään jo uupunut ja väsynyt töistä, arjen pyörittämisestä – ehkä osittain juuri rintasyövästäkin johtuen. Nautin siis jokaisesta päivästä ja tein mukavia asioita, jotka toivat minulle mielihyvää. Luin paljon kirjoja, näin ystäviä, tein lapseni kanssa kivoja asioita, herkuttelin. Olin onnellinen – niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Toisen Ceffin jälkeen tilanteeni kääntyi päälaelleen, itku on ollut herkässä ja henkiset voimat lopussa. Itsetunto on laskenut jonnekin maanrakoon, tuntuu, että kaikki ulkoinen kauneus riisutaan pois. Ensin hiukset, sitten kroppa (turvotus/painonnousu) ja nyt viimeisenä kulmakarvat alkavat lähteä ja ripset harventua. Erityisen kova pala minulle, joka olen yleensä saanut positiivista palautetta ulkonäöstä. Nykyinen fiilis on lähinnä sellainen, etten haluasi poistua kotoa ollenkaan – haaveilen muuttuvani karhuksi, joka saisi mennä piiloon talviunille  ja herätä vasta, kun kaikki on taas ennallaan. Vaikka tiedän, että paluuta elämään ennen sairastumista ei ole enää koskaan.

Jotta ei nyt vielä liian hyvin menisi, kolmen vuoden seurustelu hiipuu. On ollut liiankin paljon ylä- ja alamäkiä avoliiton aikana, mutta syöpähoidot taisivat olla viimeinen piste suhteelle. Niin haluaisin, etten olisi yksin tämän kaiken hoitoputken ja sairauden keskellä, joku huolehtisi, silittäisi ja olisi henkisenä tukena rinnalla. Mutta hoitopolkuni on kyllä tuntunut aika yksinäiseltä tallaamiselta. Lisäksi painaa valtava vastuu lapsestani, jonka arjen yritän pitää mahdollisimman normaalina ja huolettomana.

Mutta jottei nyt menisi liian synkäksi tämä ensimmäinen postaus, olen kyllä osannut ja yrittänyt elää enemmän hetkessä, kun on konkreettisesti tajunnut elämän rajallisuuden. Minua lohduttaa myös se tosiasia, että me kaikki kuolemme, ennemmin tai myöhemmin. Olen myös yrittänyt opetella, että vaikka ihmiset pitävät hyvistä uutisista, minulla on nyt täysi oikeus olla rikki ja hauras. Ystävät ovat olleet enemmän yhteydessä kuin koskaan ja se on lämmittänyt sydäntäni valtavasti. Rakkaus on tärkeintä tässä maailmassa. Ja toivo. Herään melkein joka aamu Samuli Edelmannin erään kappaleen sanat mielessäni: “Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet…” Monet ovat yrittäneet myös piristää sanoin, että olet aivan supernainen, esikuvani jne. On se kyllä vain kumma, että tunne ei ihan tavoita minua tällä hetkellä.

Diagnoosistani asti olen melkein joka aamu tehnyt itselleni vihersmoothien (paitsi sytostaattien jälkeisinä päivinä). Toivon, että siitä tulisi voimaa myös henkiseen jaksamiseen – sitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sitkeydellä, sisulla ja sinnikkyydellä siis kohti myös huomista uutta päivää.