Huoneessani on pilkkosen pimeää ja minulta menee hetki ennen kuin muistan missä olen.

Olen sairaalassa; naistentautien osastolla. Pian kuitenkin viimeaikaiset tapahtumat palaavat mieleeni. Tämä on kahdeksas yö sairaalassa. Tulin tänne ambulanssilla kuumeisena ja tulehdusarvot pilviä hipoen. Uusiutunut munasarjasyöpäni on taas näyttänyt voimansa ja arvaamattomuutensa.

Valvon koko aamuyön ja yritän järjestellä ajatuksiani. Sairaalan päivät ja yötkin ovat hyvin rutiininomaisia, ellei jotakin akuuttia tilannetta synny. “Kohta yöhoitaja tulee tyhjentämään virtsakatetripussini, seuraavaksi saapuu laboratoriohoitaja, aamupala, aamulääkkeet, aamutoimet ja lääkärinkierto jne. Aamun hämärässä mietin, että onkohan veriarvoni parantuneet, mitä jatkotutkimuksia tänään tehdään?”

Ja sitten pinnan alla vain tutkimatonta surua ja yhtä hämärää kuin huoneessani.

Eikä yksin minulla!

Tiedän kuinka laajalle perhettä kohdannut vakava sairaus ja sen vaikutus yltävät.

Ja meitä on paljon; syöpään sairastuneita, omaisia, läheisiä tai molempia.

Minun perheestäni löytyy tämä kaksoisroolitus; minä sairastuin keväällä 2013 rinta- ja munasarjasyöpään ja tyttäreni sairastui keväällä 2016 rintasyöpään.

Tunnistan tyttäreni ja miesystäväni surulliset, varovaiset katseet ja äänettömän kysymyksen “Tässäkö tämä nyt on? Ei vielä. Eihän, olet minulle niin rakas, mutta jos on pakko! Niin eihän sittenkään vielä? Miten käy meidän ihanien suunnitelmien? Kenelle soitan, kun minulla on asiaa? Onko taivaaseen puhelinta?” Kysymyksiä, joihin en osaa vastata.

Ymmärrän sen hillittömän halun olla läsnä ja nähdä sairastuneen läheisen toipuvan tai jopa paranevan. Tyttäreni sairastuttua halusin melkein tunneittain saada väliaikatietoja; “Miten sinä voit?” Varmaan välillä rasittavuuteen asti.

Jos mahdollista niin vaihdoin hädän, tuskan ja huolestuneisuuden läsnäoloon. Kun olit siinä lähelläni ja pidin kädestäsi kiinni, tiesin miten voit. Olet elossa, olemme edelleen yhdessä, toivoen parasta.

Me omaiset haluamme olla rakkaittemme lähellä vaikeina aikoina. Emme voi ottaa sairautta pois, mutta voimme koskettaa, kuunnella, täyttää pieniä toiveita, hoivata ja helliä. Olen huomannut, että ns. varastossa olleet sanat saavat ääneen lausutun muodon mm. rakkaani, kultaseni, olet minulle tärkeä ja tänään minua kutsuttiin jopa prinsessaksi. On ihana kuulla, kuin myös sanoa kauniita sanoja. Voi kuinka ne lohduttavat ja kasvattavat sitä vähäistä itsetuntoa, mikä vielä on jäljellä.

Aivan, kuin nyt jo ikkunasta pilkistäisi kirkas ja kuulas, aurinkoinen syysaamu.

Olet aurinkoni, valoni, voimani ja rukoukseni.

Äiti

Kuva: Sonia Pihlajamäki Lumo Photography