Suru tulee. Sure –

mutta muista myös

päästää siitä irti.

Ilo palaa: pysäytä se

ja pidä siitä

hyvää huolta.

Sirpa 1965–2016

Sirpan ajatuksia kuoleman lähestyessä huhtikuussa 2016:

Olen sairastanut levinnyttä rintasyöpää melkein 9 vuotta. Kaksi kuukautta sitten sain ne uutiset, joita kukaan ei halua kuulla: hoitoja ei voi enää antaa, elinaikaa jäljellä viikkoja tai muutama kuukausi. Alussa uutinen lamautti varsinkin perheen, sukulaiset ja ystävät. Sain paljon viestejä, puheluita ja minua käytiin tapaamassa. Ne olivat mukavia kohtaamisia, joissa kuitenkin oli jäähyväisten sävy.

Minulla on ollut koko syöpämatkani aikana tapana asettaa tavoitteita. Välillä vähän pidemmälle ulottuvia ja välillä tavoitteet ovat olleet hyvinkin lähitulevaisuudessa. Nyt tavoitteena oli nuorimmaisen lapsemme ylioppilasjuhlat, niihin oli aikaa kuusi viikkoa. Halusin olla niissä mukana, tavalla tai toisella. Ja onnistuin tavoitteessani ystävien ja perheeni tuella, siitä olen enemmän kuin iloinen.

Aluksi uutinen uuvutti minut ja lepäsin ja nukuin pois väsymystäni. Sitten toimintakyky taas palasi ja alkoi toiminta. Jo pitkään olimme miettineet mieheni kanssa testamenttien tekoa. Se ja moni muukin tärkeä paperiasia hoidettiin nyt kuntoon. Samoin puhuimme ja puhumme edelleen paljon asioista ja mies kirjoitti muistilistaa. Hautajaisiani en ole koko sairastamisaikana tarkemmin suunnitellut enkä ole suunnitellut nytkään. Muutaman perusasian (mm. sen, että haluan polttohautauksen) olemme käyneet läpi, mutta niistä on juteltu aikaisemminkin. Mielestäni hautajaiset ovat läheisten muistelutilaisuus, eikä minulla ole oikeutta määrätä niiden kulkua sen tarkemmin. He tekevät hautajais/muistotilaudesta juuri sellaisen kuin haluavat.

Heti, kun sain tämän uutisen, halusin lähetteen saattohoitokotiin eli tässä tapauksessa Terhokotiin. Sitten jännitin, saanko omalta kotikunnaltani maksusitoumuksen. Se tulikin yllättävän nopeasti ja kävimme mieheni kanssa katsomassa paikkoja. Heti minut valtasi rauha, nyt kun tämä asia on järjestyksessä, voin taas alkaa elää! Haluan toki olla kotona mahdollisimman kauan, mutta kotona en halua kuolla. En halua rasittaa läheisiäni sillä vastuulla, jonka kuoleva viime hetkillä aiheuttaa. Toki mukana varmasti olisi kotisairaanhoitoa tms. mutta silti haluan antaa omaiselle mahdollisuuden käsitellä asiaa rauhassa. Olen ymmärtänyt, että Terhokodissa otetaan omaiset huomioon ja he saavat haluamaansa tukea ja keskusteluapua. Ja he voivat olla tietysti mukana hoitamassa minua, halunsa mukaan. Ja ennen kaikkea läsnä vaikka ympäri vuorokauden.

Minulta on kysytty, pelkäänkö kuolemaa/kuolemista? En voi sanoi pelkääväni, koska uskon saavani riittävän hyvää hoitoa ja kivunlievitystä. Itse kuoleman hetkeen suhtaudun uteliain mielin. En ole uskossa, mutta jotenkin luulen, että rajan takana kohtaan jotakin, johon ei voi etukäteen valmistautua. Kun olemme matkustelleet, niin Italia on ehdoton lempimaani niistä maista, joissa olemme käyneet. Olen leikilläni sanonut, että ”taisin olla edellisessä elämässä italialainen”! Jospa kuolemani jälkeen olenkin vaikka kukkakauppias…

Minulta on kysytty myös, onko helpompaa valmistautua, kun tietää kuolevansa? Silloinkin, kun minulla oli vielä vuosia jäljellä elämää tämän sairauden kanssa. Vastasin, että onko helpompaa olla, kun ei tiedä jäävänsä huomenna pyörällä auton alle. En halunnut miettiä näitä asioita etukäteen, koska mitä olisin miettinyt? Kaikki ylimääräinen pohdiskelu veisi aikaa ja tilaa elämältä ja siitä nauttimiselta. Elämähän on tässä ja nyt, edelleenkin, vaikka päiväni maan päällä vähenevät. Suru, murehtiminen, huolehtiminen imee sitä elinvoimaa, josta haluan vielä nauttia. Kuopan pohjalle voi pudota, mutta sieltä on ponnistettava ylös, vaikka hampaat irvessä, et voi jäädä sinne makaamaan.

Voimanlähteitäni tässä syöpämatkalla ovat ehdottomasti olleet perheen ja ystävien lisäksi työ, liikunta, luonto, kädentaidot ja vertaistuki, tärkeimpiä mainitakseni. Olen ollut töissä koko sairausaikani, myös sytostaattien aikana. Alusta alkaen oma onkologini on siihen kannustanut, hän ymmärtää työssäkäynnin merkityksen levinnyttä syöpää sairastavalla. Sairauslomalla olen yleensä ollut vain lääkkeiden tiputuspäivän. Tämä on mahdollista, koska en ole saanut merkittäviä haittavaikutuksia sytostaateista. Työ on ollut kuin terapiaa, joka vie ajatukset pois sairaudesta. Erityisopettajan työ on myös vaativaa ja vaatii paneutumista ja keskittymistä.

Puuhailu omassa puutarhassa sekä luonnossa liikkuminen ovat tuoneet hetkiä, joissa voi olla ajattelematta mitään. Samoin erilaiset kädentaidot kursseineen ovat tuoneet monta ”syöpävapaata” hetkeä. Juoksin muutama vuosi sitten elämäni ensimmäisen puolimaratonin ja olen muutenkin löytänyt liikunnan takaisin elämääni. Nyt onkin ollut tiukka paikka luopua liikunnasta, kun jaloista on voima poissa, hengästyn helposti ja käveleminenkin on töpöttelyä!

Vertaistuki on ollut henkireikä, jota ilman sairastaminen olisi ollut yksinäisempää ja tylsempääkin. Onneksi löysin erilaisia vertaistuen muotoja jo heti rintasyövän uusiutuessa. Myöhemmin kouluttauduin vertaistukihenkilöksi ja ehdin vetää useamman vuoden vastaavassa tilanteessa olevien potilaiden ryhmää. Siitäkin sain ihmetteleviä kysymyksiä jaksamisesta, koska kokoontumisissa käsiteltiin vaikeita asioita, mm. kuolemaa, olihan se levinnyttä rintasyöpää sairastavien ryhmä. Sain kuitenkin itselleni valtavan määrän voimaa ja energiaa noista kokoontumisista, sitä on ehkä vaikea selittää ulkopuoliselle.

”Toivon, että minut muistettaisiin ilon kautta, sillä niin paljon ihanaa on koettu yhdessä. Muistot elävät ikuisesti. Olette tärkeitä, aina.”

Kadunko jotakin elämässäni, jäikö jotakin tärkeää tekemättä? Voin sanoa rehellisesti, etten kadu. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Se huono päivä voisi olla huonompikin tai toisaalta, jotakin todella upeaa voisi tapahtua. Mutta koska asiaa ei voi tietää, on parempi tyytyä tapahtuneeseen. Elämään kuuluu myös vastoinkäymiset ja murheet. On jokaisen asia, miten niihin suhtautuu. Myös huumorin käyttö on joissakin tilanteissa enemmänkin kuin suotavaa. Itse viljelen sitä, myös ns. mustaa huumoria. Syövälle voi nauraa tai laskea siitä leikkiä, sekin on osa selviytymistä.

Olen saanut monesti palautetta iloisuudestani ja positiivisuudestani. Haluan etsiä asioista sitä optimistista puolta, se kuuluu luonteeseeni ja elämänasenteeseeni. Aina ei ole helppoa olla optimisti. Joskus olen joutunut monta kiveä kääntämään, jotta viimein on löytynyt se pieni positiivisuuden hiekanjyvänen. Ajattelen tätä syöpämatkaa otteluna (viittaus siis vaikka jääkiekkoon, vaikken sitä erityisemmin seuraa). Minä ja syöpä siis pelaamme, erä kerrallaan. Välillä voitolla olen minä ja välillä syöpä. Näin on menty monta vuotta, kunnes nyt on tultu jatkoerään, jonka tulos on tiedossa etukäteen: syöpä tekee sen viimeisen maalin ja voittaa. En kuitenkaan luovuta, koska elämää on viimeiseen hengenvetoon asti!

Sirpa Ikävalko 1965–2016

Pitkä, rakkaudentäytteinen yhteinen taival kesti lähes 30 vuotta. Vuonna 2000 alkanut syöpämatka tehtiin yhdessä ja sain olla läsnä jokaisella lääkärikäynnillä ja lähes kaikilla hoitokäynneillä.

Kuoleman jälkeen suru oli musertaa, vaikka siihen olikin voinut varautua. Neljä päivää kuoleman jälkeen oli hääpäivämme ja rytmihäiriöt olivat niin voimakkaita, että minun oli käytävä sairaalassa.

Rakkaus ei ole kuollut, poissa on vain Sirpa, joka kuitenkin elää muistoissamme.

Jari

Kaipaan äitiä kovasti. Joskus suru valtaa mieleni häntä ajatellessani – toisaalta iloiset muistot tuovat hymyn huulilleni.  Äidin lähtiessä lupasin hänelle, että me pärjäämme. Vaikka perhe tuntuu joskus vajaalta ilman häntä, tuemme toisiamme, kuten perheen kuuluukin.

Tähtitaivasta katsoessani kuvittelen äidin olevan jossain siellä ja tarkkailevan meidän elämäämme. Hän on varmasti ylpeä meistä.

Iina

Ikävöin äitiä kovasti, hän oli minulle niin rakas ja tärkeä. Olen kuitenkin pystynyt jatkamaan elämääni juuri niin kuin äiti olisi halunnutkin.

Saimme viettää hänen kanssaan monia unohtumattomia hetkiä ja muistot onneksi säilyvät ikuisesti.

Tiia

Sirpan tyttärien kirjeet äidille kuoleman jälkeen

Lämmin kiitos Sirpan perheelle sekä valokuvaaja Mikko Rasilalle.

Sytytämme kynttilät Sirpan ja kaikkien edesmenneiden Siskojen muistoksi Joutsenten yönä 25.3.2017.

ETUSIVU      PÄÄMÄÄRÄT      MITEN AUTAN?      LIITY JÄSENEKSI     PROJEKTIT     ONNENAPILA      SISKOMYSSY      TUKIMUKI     SISKOLA     SISKORUSETTISUKAT      SISKOPÄIVÄ      JOUTSENTEN YÖ      YHTEYSTIEDOT      VERKKOKAUPPA